Märän, kostean saniaispolun alta käveli orava kohti kuuta.
Se mennessään rouskutti pähkinää ja halasi jokaista puuta.
Sen varpaat pienet ja voimakkaat ja häntä paksu ja tumma,
jos niiden kanssa ei latvaan pääse, niin johan on ihme ja kumma!
Kun edessä seisoi mahtava mänty, runko ja oksat niin vahvat,
niin tuumasi kurre, että onpahan honka, niin sopivat kiipeilykahvat!
Ja se otti ja loikkasi, kiipesi, koukkasi, juoksi ylös runkoa pitkin
ja mennessään heilautti häntäänsä vain,
niin kepeästi,
niin riemukkaasti,
niin vaivattomasti, latvaan, ylös, korkealle,
taivaanrajaan asti.
Kun sitä maasta käsin seurasin ja katsoin,
ihmettelin ihan,
ihastelin ja henkeä haukoin,
lumouduin ja itkin,
kun kuljin luokse suuren hongan, halki pienen pihan.
Ja siinä me oltiin, juuressa ja latvassa, samaa ihastelua tehtiin,
kuu loisti ja möllötti, kellui ja köllötti,
kirjoitti tarinaansa taivaankannen lehtiin.
Eikä väliä sillä, keinoilla millä, tai taidoilla, lahjoilla lasten,
kun vain valo näkyy ja polku on avoin,
niin reittejä löytyy monilla tavoin.
Yksi kiipeää, kapuaa, ketterästi ja hyvin,
kun toinen matelee, ryömii kautta kuopan syvin.
Sama kuu siellä säkenöi ja loistaa ja hehkuu,
luo toivoa murhetta vasten.
Unelmoitpa siis arkeasi puussa tai maassa,
niin muista oravan tapa:
hyvät eväät, riemu ja rohkeus mukaan,
niin olet elämäsi maailmannapa.
Eikä haittaa mutkainen polku ja tie,
upottavat suot tai korkea puu,
kun päätät, luotat ja uskallat,
kaikki haaveesi toteutuu.
Kannonnokalla 